Puiden lehdet kohisivat hiljaa tuulessa. Aurora raotti silmiään. Ripsiensä läpi hän näki kultaisten auringonsäteiden tanssivan yläpuolellaan. Kiven sileä pinta tuntui kuumalta hänen ihollaan, ja tuuli heitteli kevyesti hänen hiuksiaan ilmaan. Hän avasi silmänsä ja antoi auringon osua niihin suoraan. Hän haroi hiukset pois naamalta ja nousi istumaan. Jostain kaukaa kuului linnun kaunis viserrys.
Aurora istui suurella kivellä, joka oli koivumetsän rajalla, aivan kylästä pois johtavan hiekkatien vieressä. Paikka oli Auroran suosikki; siellä hän saattoi olla yksin ajatustensa kanssa. Kesäisin hän vietti päivänsä makoillen kivellä, täydellisessä rauhassa. Kivi oli toiselta puolelta rosoinen, ja sen pinnalle oli kasvanut paikoittain sammalta. Tämä puoli oli aina varjossa, eikä siinä voinut istua. Toinen puoli, joka oli aina auringossa, taas oli kaunis ja sileä, eikä siitä löytyny pienintäkään palaa sammalta. Siellä hän sai aina olla yksin.
Aurora hyräili hiljaa itsekseen. Hän ei tiennyt laulun nimeä, mutta oli kuullut melodian jossain kauan sitten. Laulu muistutti häntä lapsuudestaan, ajasta, jolloin ei ollut huolia. Hyräily loppui lyhyeen, ja tyttö räpäytti silmänsä kiinni. Hän kuunteli. Ympärillä kuului lehtien havinaa, lintuja, heinäsirkkojen siritystä. Ei mitään ihmeellistä. Kuului lisää lintujen ääniä, tuulen hiljaista huminaa. Aurora rentoutti lihaksensä ja nojasi taaksepäin. "Eiku jooko et tää sit ajais tonne?" Auroran silmät räpsähtivät auki ja hän nousi ylös hätkähtäen. Hämmentynyt katse harhaili pitkään ympäriinsä, kunnes hän huomasi kaksi noin kuusivuotiasta poikaa tien varrella. Poikien otsat olivat hiestä märkiä auringon porotuksen alla, ja vaatteet olivat kuluneet ja pölyiset hiekasta. Aurora ei yleensä nähnyt kiveltään muita ihmisiä, silloin tällöin pyöräilijöitä jotka vain ohittivat kylän. Heihin Aurora ei kiinnittänyt huomiota. Mutta nämä pienet pojat herättivät hänen kiinnostuksensa. Vaikkei hän tunnistanut poikia, häntä kiinnosti näiden tekeminen. Aurora kääntyi vatsalleen, asettui kyynärvarsiensa varaan makaamaan ja katsoi poikiin päin.
Kumpikaan ei huomannut Auroraa. He olivat niin keskittyneitä leikkiinsä, että kaikki ympärillä oleva tuntui katoavan. Aurora seurasi tarkasti, kuinka lasten silmät suurenivat vähän väliä, kun leikki ajautui jännittävään vaiheeseen. He olivat kadonneet aivan omaan maailmaansa, jossa ei ollut mitään muuta kuin he kaksi ja lelut.
Seurattuaan poikien leikkiä jo hyvän aikaa Aurora hyppäsi kiveltä alas. Hiekka pöllähti kuluneiden tennareiden alla, kun tyttö tömähti maahan ja lähti kävelemään. Samassa pojat huomasivat Auroran ja pomppasivat tien laitaan. Lelut tippuivat jalkoihin poikien tuijottaessa pitkää, vaaleatukkaista tyttöä, joka käveli heitä kohti. Aurora hymyili. "Jatkakaa vaan, en halunnut häiritä!" hän sanoi. Pojat katsoivat toisiaan ja nostivat lelunsa maasta. "Okei", toinen sanoi varovasti, kun toinen nyökytteli nopeaan tahtiin. Aurora käveli ohi ja kuuli poikien jatkavan leikkiä; ensin hiljaa, sitten taas normaalisti, kun Aurora oli tarpeeksi kaukana.
Aurora potki hiekkaa niin, että hänen jo likaiset kenkänsä peittyivät pölyllä. Hän ajatteli omaa lapsuuttaan, kun hän itse jaksoi keskittyä leikkiin niin, että muu maailma katosi. Hän ajatteli kesäpäiviä, kun hän juoksi innoissaan ulos nukkensa kanssa voidakseen jatkaa leikkiä. Hän ajatteli, kuinka huoleton hän oli silloin ja kuinka onnellinen hän oli silloin. Silloin ei tarvinnut käydä koulua, ei tarvinnut tehdä kotitöitä, vaan sai leikkiä niin pitkään kuin ikinä vain halusi. Aurora huokaisi. Hän ikävöi lapsuuttaan, jolloin kaikki oli helpompaa.
Päästessään hiekkatien päähän, josta lähti pieni polku hänen kotiovelleen, Aurora kääntyi. Hän erotti vielä pikkupojat leikkinsä lumoissa. Aurinko oli laskussa ja maalasi taivaan täyteen oranssin eri sävyjä. Kesäillan hiljaisuudessa Aurora erotti puiden huminaa ja heinien kahinaa. Yksinäinen lintu lauloi jossain kauempana. Ja kaksi pientä poikaa nauroivat. Hän hymyili itsekseen ja kääntyi polulle. Hänhän oli vielä nuori, eikä lapsuus ollut vielä loppunut. Miksi huolehtia siitä? hän ajatteli juostessaan kutittavien heinien läpi pihaan.
