Loppusanat

No niin, nyt se on ohi. Kaikki teksit ovat valmiina ja blogi kunnossa. On ollut kivaa kirjoittaa, mutta myös vähän hankalaa. Kaikkiin teksteihin piti yrittää keksiä jokin idea, joka sitten pitäisi jollain tavalla saada myös kirjoitetuksi. Koko ajan piti miettiä että mitä ihmettä nyt kirjoitan. Kun se idea sitten iski, niin kirjoittaminen sujui ongelmitta.

Ensimmäinen tekstini oli novelli. Yritin saada tekstiin paljon kuvailua, ja mielestäni onnistuin. Itse pidän kirjoittamastani tekstistä, koska sain sen näyttämään samalta, kuin miltä tarina näytti päässäni. Kaikista teksteistäni, pidän novellista eniten.

Toinen teksti oli romaaniesittely kirjasta Helsingin alla. Kirja oli paksu ja monimutkainen, ja sitä oli hankala tiivistää lyhyeksi pätkäksi. Tekstistä tulikin aika pitkä, mutta sain mielestäni siihen sisällettyä kaiken, mitä pitikin.

Kolmas teksti oli konserttiarvostelu. Tämän kirjoittaminen oli todella hankalaa, koska en ole ennen tehnyt vastaavaa. Aiemmin olen kirjoittanut arvosteluja elokuvista tai kirjoista, joissa on selkeät asiat joita voi arvioida. Konsertistakin näitä löytyy, mutta tehtävä oli silti haastava. Loppujen lopuksi sain mielestäni teksistä onnistuneen, ja olen siihen tyytyväinen.

Opin päättötyötä tehdessä kirjoittamaan vähän eri tavalla kuin aiemmin. Osaan nyt ehkä paremmin kiteyttää ajatukseni paremmin selkeään tekstiin. Kirjoitin vähän erilaisia tekstilajeja, kuin mitä olen aiemmin kirjoittanut, ja oli kiva saada vaihtelua.

Olo on helpottunut, kun ei ole enää kiirettä päättötyön kanssa eikä pidä stressata. Vaikka oli mukava kirjoittaa, nyt voi olla iloinen siitä, että kaikki on valmista. Kirjoittamisessa on hyvä se, että voi vapaasti käyttää mielikuvitustaan, eikä ole rajoja.

Kohta räjähtää

Tunnelma on tiivis. Ympärillä on satoja nuoria, jotka kaikki odottavat innolla tulevaa. Jännitys tuntuu vatsanpohjassa ja kaikki kuikuilevat lavalle, jos vaikka joku bändin jäsenistä sattuisi harhailemaan paikalle. Vähän yhdeksän jälkeen alkaa kuulua musiikkia, ja koko bändi juoksee lavalle. Yleisö huutaa innoissaan kun bändi alkaa soittaa. Musiikki on kovalla ja sydän lyö kovaa basson tahtiin.

All Time Low on yhdysvaltalainen punk pop bändi, joka on tehnyt musiikkia jo vuodesta 2003. Yhtye aloitti A love like tour -kiertueensa Helsingissä - keikka pidettiin 16. helmikuuta The Circus -ravintolassa. Jo keikkaa edeltävänä perjantaina faneja leirityi jonottamaan Circuksen ovelle, jotta pääsisivät mahdollisimman lähelle lavaa. Keikkapäivänä jonottajia tuli paikalle aikasin aamulla, ja jo puolipäivän jälkeen jonottamassa oli satoja nuoria. Ovien avauduttua kello 19:00, kaikki seisoivat tiiviissä joukossa lavan edessä ja jäivät odottamaan bändin aloitusta.

Varsinainen keikka alkoi kello 20:00 lämppärillä, ja 21:00 All Time Low:en pojat ryntäsivät lavalle ja yhtäkkiä koko ravintola täyttyi musiikilla. Bändi soitti yhteensä 24 laulua tauotta, ja keikka loppui vähän kello 23:n jälkeen. Laulujen joukossa oli sekä tunnettuja, että vähemmän tunnettuja kappaleita. Esiintyjien into ja hymyt tarttuivat koko yleisöön ja tunnelma oli mahtava. Keikan loputtua jäi innokas fiilis ja laulut pyörivät mielessä. Neljän kuukauden tauon jälkeen ensimmäinen keikka oli räväkkä aloitus tulevalle Euroopan kiertueelle.

Siihen nähtynä, ettei yhtye ollut esiintynyt neljään kuukauteen, he olivat hyvässä vireessä ja esiintyminen tuli luonnostaan. Hymysuin koko bändi pomppi ympäri lavaa. Positiivinen energia paistoi poikien naamalta ja saivat sillä yleisön haltuunsa. Hauskat kommentit laulujen välissä saivat yleisön nauramaan, ja yleisö otettiin muutenkin huomioon - yhden laulun aikana lavalle otettiin kolme innokasta fania eturivistä.

Vaikka konsertin sisältö ja varsinainen esiintyminen onnistui, oli sillä huonotkin puolensa. Konsertti-tila, The Circus -ravintola, oli varsin ahdas satojen nuorien tunkiessa mahdollisimman lähelle lavaa. Keikka oltaisiin voitu järjestää jossain isommassa tilassa, jossa kaikki olisivat saaneet edes jonkin verran omaa tilaa; ettei täytyisi olla kiinni vieressä seisovan kyljessä. Toisaalta, kun keikka pidetään paikassa, jossa ei ole istumapaikkoja, tämän saavuttaminen on todella hankalaa. Vaikka ahtaassa tilassa olikin suuri joukko ihmisiä, siitä ei seurannut mitään vakavampia tapahtumia.

All Time Low on julkaissut 5 albumia. Ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 2005 ja viimeisin vuonna 2012. Yhtyeen solisti, Alex Gaskarth, on yhdessä useiden muiden kanssa sanoittanut laulut. Kun vertaa levyä live-esitykseen voi huomata, ettei ääntä ole käsitelty melkeinpä ollenkaan, vaan esiinytjien äänet kuulostavat yhtä hyviltä mikkiin laulettuna. Kaikki jäsenet soittivat taidokkaasti omaa soitintaan; luulen jopa että he olisivat pystyneet samaan silmät kiinni. Kahden laulun kohdalla otettiin käyttöön akustinen kitara, joka toi variaatiota ja vähän herkkyyttäkin muuten räväkkään menoon.

Keikka oli mielestäni täysin onnistunut. Koko yleisö oli täysillä mukana ja kaikille varmasti jäi illasta  ihana muisto, jota he ajattelevat vielä vanhempanakin. Oli hienoa kuulla kaikki loppuun kuluttamani lempibiisit vihdoin omin korvin.

Helsingin alla, Maria Turtschaninoff

Alva on hiljainen, ajatuksissaan oleva tyttö, joka viihtyy enimmäkseen yksin. Hän pakottaa itsensä muistamaan kaikki pienetkin yksityiskohdat, kuten vastaantulijat, kaikki mitä hän näkee koulumatkalla ja mitä päivän aikana puhutaan. Pakkomielle johtuu siitä, ettei Alva muista yhtään elämänsä ensimmäisistä vuosista. Kaikista terapiakäynneistä huolimatta Alvalla ei ole minkäänlaista muistikuvaa lapsuudestaan. Tytölle alkaa ilmaantua viestejä: kaikissa käsketään häntä muistamaan. Samoihin aikoihin Alva tapaa Niden, pitkän, tummatukkaisen pojan, joka kutsuu tyttöä Umbraksi, kuninkaalliseksi. Nide haluaa tavata Alvan uudestaan puhuakseen hänestä. Alva lähtee Niden mukaan Helsingin alle, paikkaan, jota kutsutaan Alistadiksi. Sieltä hän on kotoisin - hän on Varjokuninkaan, Alistadin hallitsijan tytär. Myös Joel, Alvaan ihastunut poika, lähtee mukaan; hän huomaa Alvan Niden seurassa ja seuraa paria suojellakseen Alvaa. Päästyään Alistadiin Alva saa kuulla vanhempiensa kuolleen.

"Ovi temmataan auki. Kylmä keinovalo piirtää oviaukkoon miehen ääriviivat. Alva tuntee hänet, päästää otteensa äidistä ja ryntää riemusta kiljahdellen hahmoa kohti. Isä! 
Meidän täytyy lähteä. Ne ovat tulossa. Se on varmasti puhunut niiden kanssa, ne tietävät tarvitsevansa meitä. Ne luulivat, että minä olisin valinnut velvollisuuteni enkä teitä, mutta ne erehtyvät. Pitäkää kiirettä, aikaa ei ole hukattavaksi.

He juoksevat ulos, he jättävät kaikki turvalliset seinät, he juoksevat, kaaos ympärillä on valtava, kaikki kaadetaan kumoon, mikään ei ole niin kuin ennen, Umbra ei tunnista mitään. Ympärillä on aukirävähtäneitä silmiä, huutoa. Pakenijoita. Takaa-ajajia. Joku on heidän perässään. Ja sitten... sitten... Se kaikkein kammottavin..."

Hän alkaa muistaa enemmän ja enemmän elämästään, mutta suurin osa siitä on kadonnut.

Varjokuninkaan tyttärenä Alvalla on voimia, joista hän ei ole tiennyt aikaisemmin. Hän näkee pimeässä ja hänellä on kyky muuttua varjoksi - näkymättömäksi, kaksiulotteiseksi hahmoksi, joka pystyy liukumaan huomaamatta kaiken ohi. Keksittyään tämän Alva vahingossa vapauttaa hengen, joka on ollut vankina linnan tornissa tuhansien vuosien ajan. Henki päätyy Joeliin, tavalliseen ihmispoikaan ja yrittää saada hänet valtansa alaiseksi.

"Silloin jokin ponkaisi ilman halki. Se laskeutui ja nappasi toisella kädellä tukea Niden kumartuneesta selästä, ponnahti hänen ylitseen."

Henki leviää koko ajan suuremmalle alueelle Joelin sisällä, ja Alva potee syyllisyyttä. Tyttö näkee vain yhden keinon pelastaa Joelin: siirtämällä hengen itseensä. Kun hengellä on nyt varjokuninkaan tytär vallassaan, se on pakko saada tuhottua. Alva lähtee Niden ja Joelin kanssa pohjoiseen etsimään lohikäärmettä, joka voi auttaa vangitsemaan hengen. Aikaa heillä ei ole paljoa, joten heidän täytyy päästä äkkiä Lappiin.

"Hänen ruumiinsa joka solu leimahti kuin liekkeihin, kun olento yhdellä rysäyksellä erkani hänen ruumiistaan ja iskeytyi ulvahtaen Halvariin. Oli kuin nahka olisi kuoriutunut, ja jos Alva olisi pystynyt, hän olisi huutanut. Kipu oli valkoinen ja kuuma ja täytti hänet niin, ettei hän heti edes ymmärtänyt olennon poistuneen ruumiistaan."

Olennon siirryttyä Alvasta tämän veljeen, Halvariin, se tuhoutuu kun Halvar uhrautuu ja juo Louhiliskon sappimyrkkyä; se on ainoa asia, joka voi tappaa hengen. Vihdoin, pitkän taistelun, menetysten ja vaarallisten seikkailuiden jälkeen, henki on voitettu ja nuoret voivat palata kotiin.

Helsingin alla on jännittävä, fantasiamainen tarina, joka herättää paljon ajatuksia itsensä löytämisestä, ystävyydestä ja rohkeudesta. Alva ei muista menneisyydestään mitään, mutta itseensä luottaen hän lähtee etsimään sitä, minkä on joskus unohtanut. Henkilöt oppivat uutta itsestään ja maailmasta, josta useimmat eivät ole koskaan kuullutkaan. Kirja on täynnä vauhtia ja jännitystä, ystävyyttä ja rakkautta, sekä paljon yllättäviä käänteitä ja tapahtumia. Kirjailijan mielikuvituksella ei näytä olevan rajaa; jatkuvasti matkassa on uusia, ihmeellisiä hahmoja. Kaikilla on omaperäinen idea, omat luonteet ja piirteet kuvailtuna hienosti. Kirjaa lukiessa päähän saa helposti mielikuvan kaikista hahmoista, sekä ulkonäön ja luonteen kannalta.

Kirjan päähenkilö, Alva, on jokseenkin hiljainen ja sisäänpäin suuntautunut tyttö. Alva kuitenkin viihtyy yksin, eikä välitä niinkään mitä muut ajattelevat hänestä. Alvasta saa kuitenkin sellaisen kuvan, ettei hän ole aivan tavallinen. Vaaleanpunaiset hiukset ja tyllimekot saavat Alvan erottumaan ulkonäöltään joukosta, ja tytön ajattelutapa eroaa huomattavasti useimmista muista. Hän tekee muistiharjoituksia, samojen liikkeiden toistoa, kunnes ne tuntuvat oikealta. Jokaisesta vastaantulijasta on muistettava pienimmätkin yksityiskohdat, ja jos ei onnistu joutuu Alva rankaisemaan itseään.

"Suljettuaan eteisen oven perässään, Alva muisteli mitä oli nähnyt, hän laski vielä kerran kyyhkyset ja kukkakojut, palautti mieleensä autojen värit ja naisen, joka oli tullut Liisankadun ruokakaupasta. Juuri kun hän oli potkaisemaisillaan kengät jalastaan, hän muisti jotain. Ollessaan vähällä jäädä raitiovaunun alle hän oli törmännyt johonkuhun. Hänellä ei ollut aavistustakaan miltä tämä joku oli näyttänyt, hän ei edes tiennyt oliko se ollut mies vai nainen. Kuitenkin hän oli puhunut tälle, pyytänyt anteeksi, paljastanut itsensä. --  Hän sytytti eteisen lampun. Tänä iltana tuli rangaistus."

Saatuaan mahdollisuuden selvittää tapahtumat lapsuudestaan Alva kiinnostuu, ja hänessä herää seikkailunhalu. Matkan varrella Alva kokee monia voimakkaita tunteita: vihaa, pelkoa ja surua, mutta myös iloa ja innostuneisuutta. Hänellä on suuri tahto onnistua vanigtsemaan henki, vaikka mitä tapahtuisi. Saatuaan vastaukset kysymyksiin, joita hän oli miettinyt koko elämänsä, Alva pystyi irrottautumaan pakkomielteestään muistaa kaikki, ja elää kunnolla nauttien.

Joel on samalla luokalla kuin Alva. Omalla tavallaan hiljainen poika on ihastunut Alvaan, eikä uskalla tehdä aloitetta. Kahden isosiskon kanssa asuminen on Joelista hankalaa. Kaikki huomio on siskoissa, eikä pojalla ole paljoa muita vaatteita kuin siskojen vanhat t-paidat. Joel on kiltti ja kunnollinen, mutta kaikkien seikkailujen aikana todella rohkea. Joel osaa käyttää parkour-taitojaan hyväksi Alistadissa ja muissa vaaratilanteissa, ja kaiken seassa hän pysyy luottavaisena siihen, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Hän pysyy Alvan tukena ja turvana, ja yrittää epätoivoisesti auttaa Alvaa pysymään poissa hengen ulottuvilta.

Kirjaa lukiessa voi eläytyä helposti kaikkiin tapahtumiin. Tarinan aikana voi tuntea jännitystä, surua, iloa, pelkoa, melkeinpä mitä vain. Kirjan kuvailu on elävää; tapahtumat ikään kuin pomppaavat sivuilta suoraan lukijan mieleen. Jollain tapaa voi tuntea olevansa itse mukana. Vaikka kirjassa oli paljon hyvää kuvailua, joissain kohdissa kuvailu muuttui turhaksi jaaritteluksi. Yksi sivu saattoi olla melkein kokonaan saman asian kuvausta, joka muuttui välillä tylsäksi. Näitä kohtia ei kuitenkaan ollut paljoa, ja kirja piti suurimmaksi osaksi ajasta kiinnostuneena.

Jännittävä seikkailu, johon on sekoittunut vähän fantasiaa, on mielenkiintoinen ja koukuttava. Tarina pitää hallussaan, ja tapahtumia jää mietiskelemään vielä senkin jälkeen, kun kirjan on laskenut käsistään. Henkilöt ja erilaiset tilanteet saattavat herättää lukijassa erilaisia ajatuksia ja tunteita, jotka liittyvät tarinaan. Lukemisen aikana saattaa esimerkiksi miettiä, mitä itse tekisi tilanteessa tai saattaa jäädä jännittämään, että mitäköhän seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Turtschaninoff on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka tyyliltään eroaa yleisimmistä nuortenkirjoista, joissa ongelmat ovat arkipäiväisiä. Tässä taas ongelmat, joita kirjan henkilöt kohtaavat, ovat suuria ja jopa epätodellisia, kuten peikkojen hyökkäys tai henki, joka valtaa ihmisen. Kuitenkin kirjailija on saanut nämäkin tuntumaan todellisilta, vaikka tarina vaihteleekin todellisen ja epätodellisen maailman välillä.

Haikeus

Puiden lehdet kohisivat hiljaa tuulessa. Aurora raotti silmiään. Ripsiensä läpi hän näki kultaisten auringonsäteiden tanssivan yläpuolellaan.  Kiven sileä pinta tuntui kuumalta hänen ihollaan, ja tuuli heitteli kevyesti hänen hiuksiaan ilmaan. Hän avasi silmänsä ja antoi auringon osua niihin suoraan.  Hän haroi hiukset pois naamalta ja nousi istumaan. Jostain kaukaa kuului linnun kaunis viserrys.

Aurora istui suurella kivellä, joka oli koivumetsän rajalla, aivan kylästä pois johtavan hiekkatien vieressä. Paikka oli Auroran suosikki; siellä hän saattoi olla yksin ajatustensa kanssa. Kesäisin hän vietti päivänsä makoillen kivellä, täydellisessä rauhassa. Kivi oli toiselta puolelta rosoinen, ja sen pinnalle oli kasvanut paikoittain sammalta. Tämä puoli oli aina varjossa, eikä siinä voinut istua. Toinen puoli, joka oli aina auringossa, taas oli kaunis ja sileä, eikä siitä löytyny pienintäkään palaa sammalta. Siellä hän sai aina olla yksin.

Aurora hyräili hiljaa itsekseen. Hän ei tiennyt laulun nimeä, mutta oli kuullut melodian jossain kauan sitten. Laulu muistutti häntä lapsuudestaan, ajasta, jolloin ei ollut huolia. Hyräily loppui lyhyeen, ja tyttö räpäytti silmänsä kiinni. Hän kuunteli. Ympärillä kuului lehtien havinaa, lintuja, heinäsirkkojen siritystä. Ei mitään ihmeellistä. Kuului lisää lintujen ääniä, tuulen hiljaista huminaa. Aurora rentoutti lihaksensä ja nojasi taaksepäin. "Eiku jooko et tää sit ajais tonne?" Auroran silmät räpsähtivät auki ja hän nousi ylös hätkähtäen. Hämmentynyt katse harhaili pitkään ympäriinsä, kunnes hän huomasi kaksi noin kuusivuotiasta poikaa tien varrella. Poikien otsat olivat hiestä märkiä auringon porotuksen alla, ja vaatteet olivat kuluneet ja pölyiset hiekasta. Aurora ei yleensä nähnyt kiveltään muita ihmisiä, silloin tällöin pyöräilijöitä jotka vain ohittivat kylän. Heihin Aurora ei kiinnittänyt huomiota. Mutta nämä pienet pojat herättivät hänen kiinnostuksensa. Vaikkei hän tunnistanut poikia, häntä kiinnosti näiden tekeminen. Aurora kääntyi vatsalleen, asettui kyynärvarsiensa varaan makaamaan ja katsoi poikiin päin.

Kumpikaan ei huomannut Auroraa. He olivat niin keskittyneitä leikkiinsä, että kaikki ympärillä oleva tuntui katoavan. Aurora seurasi tarkasti, kuinka lasten silmät suurenivat vähän väliä, kun leikki ajautui jännittävään vaiheeseen. He olivat kadonneet aivan omaan maailmaansa, jossa ei ollut mitään muuta kuin he kaksi ja lelut.

Seurattuaan poikien leikkiä jo hyvän aikaa Aurora hyppäsi kiveltä alas. Hiekka pöllähti kuluneiden tennareiden alla, kun tyttö tömähti maahan ja lähti kävelemään. Samassa pojat huomasivat Auroran ja pomppasivat tien laitaan. Lelut tippuivat jalkoihin poikien tuijottaessa pitkää, vaaleatukkaista tyttöä, joka käveli heitä kohti. Aurora hymyili. "Jatkakaa vaan, en halunnut häiritä!" hän sanoi. Pojat katsoivat toisiaan ja nostivat lelunsa maasta. "Okei", toinen sanoi varovasti, kun toinen nyökytteli nopeaan tahtiin. Aurora käveli ohi ja kuuli poikien jatkavan leikkiä; ensin hiljaa, sitten taas normaalisti, kun Aurora oli tarpeeksi kaukana.

Aurora potki hiekkaa niin, että hänen jo likaiset kenkänsä peittyivät pölyllä. Hän ajatteli omaa lapsuuttaan, kun hän itse jaksoi keskittyä leikkiin niin, että muu maailma katosi. Hän ajatteli kesäpäiviä, kun hän juoksi innoissaan ulos nukkensa kanssa voidakseen jatkaa leikkiä. Hän ajatteli, kuinka huoleton hän oli silloin ja kuinka onnellinen hän oli silloin. Silloin ei tarvinnut käydä koulua, ei tarvinnut tehdä kotitöitä, vaan sai leikkiä niin pitkään kuin ikinä vain halusi. Aurora huokaisi. Hän ikävöi lapsuuttaan, jolloin kaikki oli helpompaa.

Päästessään hiekkatien päähän, josta lähti pieni polku hänen kotiovelleen, Aurora kääntyi. Hän erotti vielä pikkupojat leikkinsä lumoissa. Aurinko oli laskussa ja maalasi taivaan täyteen oranssin eri sävyjä. Kesäillan hiljaisuudessa Aurora erotti puiden huminaa ja heinien kahinaa. Yksinäinen lintu lauloi jossain kauempana. Ja kaksi pientä poikaa nauroivat. Hän hymyili itsekseen ja kääntyi polulle. Hänhän oli vielä nuori, eikä lapsuus ollut vielä loppunut. Miksi huolehtia siitä? hän ajatteli juostessaan kutittavien heinien läpi pihaan.